Kiertäviä palovartijoita ja yleinen sammutusvelvollisuus

Kaupunkien paloturvallisuutta pyrittiin edistämään monin tavoin jo Ruotsi-Suomen aikana. Varhaisimmat tiedot paloturvallisuutta koskevista määräyksistä löytyvät vanhimmasta ruotsalaisesta kaupunkilaista 1300-luvun alusta. Vanhan-ajan tiheästi rakennetuissa puukaupungeissa tulipalojen ehkäisy ja torjunta olivatkin yksi kunnallishallinnon tärkeimpiä tehtäviä. Keskeisellä sijalla oli kaupunkien laatimat palojärjestykset joissa määrättiin niin tulisijojen kunnosta kuin palokalustosta ja toiminnasta tulipalon sattuessa.

Tärkeimpiä järjestyneen palontorjunnan muotoja oli palovartiostojen järjestäminen. Palovartioiden tehtävänä oli kiertää öiseen aikaan kaupungilla ja suorittaa tulipalon havaittuaan yleinen hälytys. Kiertäviä palovartioita täydensivät tornivartijat, jotka joko kirkontornista tai varta vasten rakennetusta palotornista valvoivat kaupunkia. Aluksi palovartiostot muodostettiin määräyksellä kaupunkien porvaristosta, kuten Helsingissä vuonna 1736. Sittemmin kaupunkeihin perustettiin palkattuja palovartiostoja.

Palovartijat eivät kuitenkaan toimineet sammutusmiehinä palokunnan tapaan vaan heidän tehtävänään oli yleensä vain suorittaa hälytys, samaten palovartioille kuului valvoa yleistä järjestystä öiseen aikaan. Tulipalon syttyessä sammutustöihin hälytettiin kaupungin asukkaista muodostuva, niin sanottu yleinen palokunta, johon kuuluminen oli asevelvollisuuteen rinnastettava velvollisuus.

Kaupungit olivat myös hankkineet vaihtelevaa palokalustoa, miesvoimaruiskuja, köysiluutia ja niin edelleen. Palojärjestyksessä myös määrättiin taloille kuluvista palokaluista, kuten vesitynnyreistä, ämpäreistä, ja palohaoista. Hälytyksen sattuessa yleiseen palokuntaan määrättyjen miesten oli riennettävä määrätyt palokalut mukanaan palopaikalle tai ruiskuhuoneelle hakemaan kalustoa.

Suuremmissa kaupungeissa esim. eri kortteleiden miehet oli määrätty ruotuihin jotka toimivat ruotumestarin johdolla. Palopaikalla sammutustyön johto oli erikseen määrätyllä palo tai ruiskumestarilla, joka ei komeasta nimestään huolimatta ollut välttämättä juurikaan perehtynyt sammutustoimintaan. Toisinaan sammutustoimissa johdon saattoi ottaa kaupungin pormestari.

Yleinen palokunta ei myöskään juuri harjoitellut. Palopaikalla vallitsi usein kaoottinen väentungos. Yleinen hälytys kun saattoi tuoda sammutustoimiin lähes enemmistön kaupungin työkykyisistä miehistä. Ennen kuin tämä väkijoukko saatiin toimintaan oli palokin jo voimissaan. Joukkovoimasta huolimatta huonosti motivoitunut "pakkopalokunta" oli heikkotehoinen ja tulipalot riistäytyivät tuhoisiksi. Tätä vasten järjestelmälliseen sammutustyöhön kykenevien, suhteellisten pienten harjoitettujen sammutusryhmien eli palokuntien perustaminen oli lähes kumouksellisen menestyksellistä tulipalojen sammutuksessa.